31.1.2015 Luonnosta


Kirjoittanut Noomi 31.1.2015

Sain asua lapsuuteni ja nuoruuteni kauniin puhtaan luonnon keskellä. Ei katuvaloja, kylällä oli yhteinen postilaatikko, josta jokainen haki omansa. Oli vielä lankapuhelimien ja yhteisen tekemisen aikaa. Suhteeni luontoon oli hyvin mutkaton. 

Olin 6-7- vuotias tyttönen, kun kyllästyin kyläkokouksessa istumiseen, jonne olin isäni mukana iltasella lähtenyt. Oli talvi ja pimeää tietysti. Kokousta pidettiin 10 km päässä kotoamme, linnuntietä metsän läpi n.6 km. Muistan sanoneeni isälleni, että lähden kävelemään kotiin. Hän antoi luvan ja niin lähdin. Lompsin iloisena tuikkivien tähtien loisteessa koko 6 km matkan yksin talvisen metsähangen naristessa jalkojeni alla. Isäni oli tietysti ehtinyt kotiin ennen minua ja jos olikin huolissaan ollut, ei sitä näyttänyt mitenkään. Menihän pienillä lapsen jaloilla luonnon kanssa rallatellessa aikaa melkoinen tovi 6 km matkalla. 
 
En osannut pelätä pimeyttä, eksymistä, eläimiä- en mitään. Tiesin olevani tervetullut luontoon aina. Suurimpia ilojani oli erityisesti talvella mennä metsään makaamaan hangelle ja vain katsella tähtiä luonnon ääniä kuunnellen. Koko kaikkeus keskusteli kanssani hoitaen ja opastaen elämässäni eteenpäin. En silloin osannut ajatella asiaa henkisen kasvun näkökulmasta eikä mielessäni käynyt miten maan, ilman, veden ja tulen elementaalit koko Äiti Maa minua ovat hoitaneet ja ohjanneet, miten tähdet ovat kommunikoineet kanssani. Kaikki oli niin luonnollista ettei sitä osannut pitää erikoisena tai sitä tarvinnut miettiä taikka harjoitella. 
 
Kuten usein käy, opiskelu vei kaupunkiin ja suhde luontoon heikkeni. Henkisyyteen havahtumisen aikoina myös suhde luontoon alkoi eheytyä. Olen työstänyt paluutani takaisin luonnon syliin ja joka kerta se palkitsee rauhalla, uusilla ideoilla, ilolla, jollakin kauniilla tavalla. Lähestyessäni luontoa tietoisempana sain kokea jokin aika sitten yllätyksen. Kävelin yksi päivä tuttua reittiä, jonka varrella kasvaa vanhoja vankkoja mäntyjä. Mielessäni kuulin nimeni ja hetken jätin sen huomiotta. Nimeni toistui ja katselin ympärilleni. Katseeni hakeutui yhteen isoimmista männyistä, jonka rungossa on ikään kuin silmä. Tillotin puuta ja hän toisti nimeni. En voinut muuta kuin mennä hänen lähelleen. Halasin lujaa ja hellästi kuin vanhaa ystävää. Sydänchakrani alkoi avautua voimakkaasti miltei heti. Avautuminen oli jotenkin niin voimakasta, että se kävi melkein kipeää. Hengittelin ja annoin tapahtua sen mitä piti. 
 
Rentoutuessani halauksessa puu alkoi kertoa itsestään tai oikeammin puhuessaan itsestään hän tarkoitti kaikkia saman lajin mäntypuita. Kuitenkin hänellä oli oma nimensä jonka hän kertoikin. Sain tietää heidän pystyvän kommunikoimaan toisten lajien kanssa missä päin maailmaa tahansa ja voivan olla yhteydessä minuun toistenkin puiden kautta mikäli niin haluaisin. Hän kertoi paljon muutakin, ja minua hymyilytti ja nauratti ohikulkijoiden ihmetellessä mitä tein lähiössä puuta halaamassa. Hymyni ja nauruni tarttui heihinkin ja näin miten he jäivät hyvälle tuulelle jatkaessaan matkaansa. Sain sen halauksen aikana tietää paljon ja sain välittää iloa ohikulkijoille vain hymyilemällä sitä energiaa mitä ihana vanha mänty minulle antoi välitettäväksi. 
 
Luonto avaa ihmeitänsä uudelleen minulle mitä enemmän pysähdyn kuuntelemaan ja vain olemaan läsnä. Luonto toivottaa minut edelleen tervetulleeksi ja toivon suhteestamme tulevan yhtä mutkaton kuin se oli lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan. Ja niinhän siinä käy.
Jaa tämä: