22.1.2015 Enkeleiden väliintuloista


Kirjoittanut Noomi 22.1.2015

Miten usein rakkaat suojelusenkelimme puuttuvat tapahtumien kulkuun? Olen miettinyt tätä useamman kerran ja todennut usein vasta tapahtuman jälkeen näin käyneen. Olisinko toiminut eri tavalla, valinnut eri asioita jos olisin muistanut ihanan suojelusenkelini olevan aina läsnä? Olisinko elänyt jotenkin holtittomammin tai kenties enemmän avoimena luottaen hänen apuunsa? Muutama tälläinen väliintulokerta on vaikuttanut syvästi ja avannut pikku hiljaa hyväksyntää sille tiedolle, että meillä todella on suojelusenkelit. Ensimmäinen herätys tapahtui eräänä talvi-iltana ajaessani jäistä tietä pimeällä. 

Oli ihan tavallinen pakkasyö tulossa ja ajoin ystävieni ollessa kyydissä tavalliseen tapaani huolellisesti tien reunoja tarkkaillen kuten monet pohjoisessa ajamaan oppineet tarkkailevat. Tiellä pöllysi kevyt pakkaslumi. Nopeus oli rajoitusten mukainen ja lähestyin sivulta päätielle risteävää kohtaa. Sieltä vastaani omalle kaistalleen oli kääntymässä linja-auto. Sen valokeila pyyhkäisi näkökenttääni sen pienen hetken kääntyessään ja tajusin sillä sekunnin murto-osalla olevani keskellä isoa liikkuvaa parin- kolmenkymmenen poron tokkaa. Tilanne oli mahdoton selvittää edes parinkympin tilanne nopeudella ja vauhtia jäisellä tiellä oli sen kahdeksankymmentä. En ehtinyt ajatella yhtään mitään vaan toimin kuin automaatti myöhemmin käsittämättä miten se oli mahdollista. Auto oli välillä lähes poikittain tiellä ja taas toinen kylki edellä menien, väliin auto kulki ihan suoraan ennen seuraavaa hallittua kääntymistä. Joku ohjasi kauttani auton pujotellen läpi koko ison tokan kenenkään saamatta naarmuakaan! Koko mestarillisen pujottelun jälkeen auto eteni täysin hallitusti taas ohjissani suoraan eteenpäin ja vielä menosuuntaan. Pysäytin auton tienreunalle, katsoin ystäviäni takapenkillä ja aloin hillittömästä täristä. He olivat täysin sanattomia silmät apposen ammollaan ihmetellen tapahtunutta aivan kuten minäkin. Meni useampi hetki ennen kuin osasin rauhoittua. Kiitin suojelusenkeleitämme vaistomaisesti. Tämä tapahtui ennen jarrutusta monin tavoin avustavien ohjausjärjestelmien olemassaoloa.

Erään kerran olin merten takana viettämässä iltaa yhdessä suuressa kaupungissa. Olin palaamassa ystäväni kanssa autolleni, jonka olin parkkeerannut rauhallisen tien varteen. Nauroimme jollekin ja juuri kun olin istunut kuljettajan paikalle, kuulimme kovan paukahduksen. En juuri sillä hetkellä osannut tehdä muuta kuin katselin autosta ympärillemme näkemättä mitään. En jäänyt tutkimaan asiaa enempää. Seuraavana aamuna ulos mennessäni satuin katsomaan autoani ja kuljettajan ovessa juuri ikkunan reunan alapuolella oli iso luodin reikä! En käsittänyt ensin näkemääni. Istuessani kuljettajan penkillä, olisi luoti osunut suoraan kaulani tyveen. Luotia ei koskaan löytynyt ja valtava tunnevyöry täytti monet hetkeni ymmärtäessäni, että joku oli pysäyttänyt luodin etenemisen juuri ennen auton muovisen sisäpaneelin läpi menemistä. Siinä ei näkynyt jälkeäkään. 

Maan vuosissa aikaa ensimmäisestä kirjoittamastani tapahtumasta on nyt kulunut 20 vuotta. Suojelusenkelini on ollut tietysti läsnä koko ajan kanssani. Olen jollakin tasolla sen tiennyt, väliin unohtanut, surun hetkellä lähemmäs kaivannut. Olen ihmetellyt tietysti jälkikäteen miten kauan minulta kuitenkin on vienyt avautua todella, läheisimmän enkelini rakkaudelle ja hänen läsnäolonsa merkitykselle. Ajatellessani häntä tunnen hänen energiansa selkäni takana ja tunnen hänen hymynsä joka valaisee kaiken ympärilläni. Miten paljon olenkaan saanut kehittyä ja miten kärsivällinen hän on ollut kanssani myllertäessäni läpi tätä elämääni. Minä kiitän sinua väsymättömästä rakkaudestasi ja läsnäolostasi. Ihailen kärsivällisyyttäsi ja sitä, että olet antanut tilaa kasvaa ja kokea se mitä minun on täytynyt voidakseni juuri tänä päivänä kiittää sinua. Rakastan Sinua ja hyväksyn ehdottoman Rakkautesi, Kiitos Kiitos Kiitos <3

Jaa tämä: