Valoa vai valoa?
Om Noomi 13.2.2019
Eräänä päivänä istui pieni ihminen torilla kahvilassa. Aurinko paistoi ja tuntui ihanalta antaa valon helliä kasvoja tuoreen pullan ja kaakaon tuoksuessa pöydällä. Pieni ihminen katseli ihmisiä ympärillään koska kerrankin hänellä ei ollut kiire mihinkään eikä kukaan odottanut häntä. Niinpä aikansa istuttuaan hän alkoi seuraamaan kahden erillisen porukan toimia jotka puhuivat torin toisella puolella jonkin matkan päässä toisistaan. Toinen porukka vaikutti levottomalta ja ääni kantoi hyvin hänellä joka tuntui puhuvan kovaa ja paljon. Toiset kuuntelivat häntä mutta eivät juuri itse puhuneet. Kovaa puhuja näytti hehkuvan valoa ja kuuntelijat tunsivat vetoa tähän valoon.
Toisessa porukassa puhuttiin myös, mutta siellä jokainen puhui ja jokaista puhujaa kuunneltiin tarkasti ja naurettiinkin välillä. Ääni ei meinannut tosin kuulua pienen ihmisen pöytään, mutta tämän porukan puheet vaikuttivat ilmeiden ja eleiden perusteella hyvin mielenkiintoisilta. Hänkin tuntui hehkuvan valoa.
Tästä havainnosta kiinnostuneena pieni ihminen alkoi vertailemaan näitä kahta valoa hohtavaa ihmistä. Ei mennyt kauaa, kun hän alkoi näkemään hyvin selviä eroja. Kovaa puhuja ei itse katsonut kuunneltiinko häntä, hän ei katsonut kuulijoitaan silmiin vaan tarkkaili miten moni heidän ympärillään kuulisi ja reagoisi häneen. Kuulijatkaan eivät katsoneet kovaa puhujaa silmiin, osa hypisteli sen sijaan puhelintaan vaivihkaa, katseli kaikkialle muualle muttei puhujaan. Kukaan heistä ei saanut oikeastaan suun vuoroa ja jos sai, kovaa puhuja ei kommentoinut mitenkään vaan jatkoi omasta aiheestaan. Aihe oli kyllä mielenkiintoinen, hän puhui universumista ja sen laeista. Mikä mielenkiintoista, kovaa puhujan valo tuntui olevan hyvin ailahtelevaista ja se tuntui tulevan porukan muista jäsenistä häntä kohti. Ohikulkijat kiersivät hänet selvästi kauempaa ja eivät katsoneet häntä.
Hiljaisemman ryhmän jokainen jäsen oli nojautunut kohti toisiaan, välillä suoristaen selkäänsä kuin miettiäkseen kuulemaansa ja omia ajatuksiaan. Jokainen katsoi toisiaan silmiin kuka milloinkin puhui. Sanoista ei saanut selvää, mutta näytti siltä että siellä olisi hyvinkin voinut olla samankaltaiset puheenaiheet käynnissä kuin kovaa puhujallakin. Hiljaisemman ryhmän valoa hehkuva ihminen tuntui jakavan valoaan toisille vain siinä ollessaan ja osallistuessaan keskusteluun. Tästä ryhmästä levisi aito mielenkiinto toisia kohtaan ja aito halu kuunnella. Myös muut ohikulkijat hymyilivät ohi kävellessään ja katselivat kuin haluten tunnistaa tämän valon lähettilään.
Pieni ihminen pyysi omaa enkeliään näyttämään onko se mitä hän näkee korkeinta totuutta kummankin näyttäessä loistavan valoa, mutta heidän ympärillään reagoitiin kovin eri tavoin. Ja hänelle näytettiin miten kovaa puhujan valo kyllä loisti, mutta se ei ollut hänen valoaan vaan ryhmän muiden jäsenten jotka mielenkiinnollaan universumin lakeja kohtaan tulivat ruokkineeksi kovaa puhujan pintaa. Tämän näennäisen valokuoren alla kovaa puhuja oli kylmä ja kova kuin betoni ja se halkeili. Mitä enemmän hän puhui ja mitä vähemmän kiinnitti huomiota kuuntelijoihinsa häneen raksahti aina uusi halkeama. Ja jokaisen halkeaman myötä myös hänen valokuorensa rakoili ja mureni paljastaen kylmyyttä. Tämä vaikutti hänen kuulijoihinsa, sillä he aistivat kylmyyden ja alkoivat vetämään antamaansa valoaan takaisin ja perääntyä. Yksitellen he alkoivat kadota kovaa puhujan ympäriltä. Kovaa puhuja jäi yksin eikä hänessä loistanut enää mikään. Hän oli täysin rikki, halki ja kylmä kuin kivi.
Enkeli näytti miten hiljaisemman ryhmän valoa hehkuva ihminen säkenöi sisältään valoa, mutta oli luonut ympärilleen kovan betonilta näyttävän kuoren. Mutta hänenkin kuorensa halkeili ja valo loisti jokaisen halkeaman kautta avaten kovalta näyttävää kuortaan lisää. Mitä enemmän valoa säteili kuoren raoista, sen lähemmäs hänen kanssaan keskustelevat tulivat ja he itsekin alkoivat loistaa omaa sisäistä valoaan. Enkeli näytti pienelle ihmiselle miten he jokainen tukivat toistensa valoa ja säteily vain kasvoi. Kunnes kova kuori mureni täysin ja syntyi hiljaisuus. Tuntui että koko tori pysähtyi sekunniksi katsellen aurinkoon ja hengittäen syvään tätä valoa sisälleen. Koko tori alkoi säkenöidä tämän yhden ihmisen valon vuoksi, joka muistutti jokaista, heidän omasta sisältään löytävästä valosta. Ihmiset oikaisivat ryhtiään, suoristivat paitojaan, äidit silittivät kuin itsestään lapsiensa pehmeitä poskia, iäkäs miesryhmä viereisessä pöydässä hymyili toisilleen ja koskettivat toistensa käsiä kuin kolme muskettisoturia, joku alkoi laulamaan ihanalla raikkaalla lapsen äänellä ja tuntui kuin koko torin yli olisi pyyhkäissyt itse hyvyys.
Enkeli näytti miten valonsa vapauttanut kirkastui entistä enemmän. Hänen ei tarvinnut enää piilotella sitä kuka oli. Hänen sielunsa säteili! Ainoa ketä valo näytti kiertävän ja kehen se ei näyttänyt vaikuttavan oli kovaa puhunut. Pieni ihminen rukoili enkeliä auttamaan, jotta myös kylmä kovaa puhuja saisi osansa tuosta ihmeellisestä valosta. Enkeli kertoi että kovaa puhuja on voinut elää kituuttaa vain viemällä toisilta energiaa. Nyt kun hänellä ei ole ketään keneltä saisi energiaa, hän kuolee. Hänen kehonsa murenee silmissä ja hänellä on elinaikaa nykyisessä kehossaan vain hetki. Hänen sielunsa ei kestä enää ja on päättänyt lopettaa inkarnaationsa. Enkeli näytti miten hänen sydämessään näkyi ainoastaan pieni syke ja sykettä ylläpiti hänen sielunsa rippeet jotka vielä viivyttelivät kovaa puhujan kehossa.
Enkeli kertoi että elämistä elämiin tämä ihminen toisti samaa. Se ei koskaan suostunut kuulemaan sielunsa kuiskailua. Se ei koskaan suostunut kuulemaan miten rakastavasti sielu kuiskaili rauhan ja rakkauden tiestä. Kodista jossa ei tarvitse kenenkään olla kova, missä jokainen kunnioittaa toistensa energiaa ja ainoastaan luo hyvää niin itselleen kuin toisilleen vaatimatta mitään vastineeksi. Ja ainoa syy miksi ihminen näin teki, oli pelko. Hän pelkäsi kuollakseen ettei häntä kukaan koskaan rakasta, ettei hän koskaan osaa rakastaa, ettei hän koskaan tule tuntemaan mitä on aito rakkaus. Ja se valo joka nyt säkenöi torilla, oli sitä mitä tämä ihminen pelkäsi kuollakseen. Siitä huolimatta miten hän näki toisten vastaanottavan sitä ja mitä se teki, hän ei uskaltanut edes hengittää.
Sielu ei enää voinut korjata kehoa vaikka olisi halunnutkin. Ihminen oli tuhonnut itse itsensä pelkäämällä sitä ainoaa, jota hän niin kovasti oli kaivannut läpi kaikkien elämiensä. Hän oli toistuvasti yrittänyt ottaa sen itselleen hallitsemalla muita, pelottemalla muita pelkäämään enemmän kuin hän itse, sokaistunut näennäisen vallan tuomasta voimasta ja kuvitellut olevansa vahva. Hänen elämänsä lähimmätkin ihmiset olivat siinä vain siksi, koska he pelkäsivät häntä. Ja ihminen tiesi sen, mutta ei välittänyt. Täytyi näyttää vahvalta. Sitä ei tämä ihminen oppinut koskaan. Eikä hänen sielunsa enää jaksanut.
Pieni ihminen itki kahvilan pöydän ääressä tuskaa siitä, ettei niin ilmiselvää rakkautta ja hyvyyttä tämä ihminen pystynyt ottamaan vastaan. Ja vielä istuttuaan pitkän aikaa pöydässään, hän oli enää ainoa joka näki pelkonsa sokaiseman ihmisen rippeet vain koska oli herkeämättä katsonut. Kukaan muu ei voinut enää aistia ja nähdä häntä. Hän oli kadonnut siitä valon ja rakkauden maailmasta. Muu maailma jatkoi ilon ja hyvyyden maailmassa täysin tietämättömänä tästä ihmisen rippeestä. Pieni ihminen nousi vihdoin ja käveli vielä kun pystyi hitusen näkemään kovaa puhujan kehoa hänen luokseen. Hän kuiskasi hiljaa ihmiselle, ”rakkaus on ainoa todellinen voima ja se on universumin laki”.
