My story
Olimme perheen kanssa käymässä Ruotsissa. Isä kyseli meiltä tytöiltä, mikä liikennemerkki tuolla kulmassa on? ”Mikä, missä?” Ja kotona suoraan silmäläkäriin. Olin silloin 6-vuotias. Näin huomattiin minun näkövammani.
Ensimmäinen päivä koulussa meni hyvin. Tulin koulusta kotiin samaa matkaa samalla luokalla olevan pojan kanssa, jolle kerroin näöstäni. Seuraavana päivänä alkoi kuulua, mitäs sokee. Epäilen, että tätä keskustelua oli käyty kotona. Sokea en ole, huononäköinen kyllä. Ja tätä nimittelyä kuulinkin sitten koko kouluajan.
Ja sitten vielä tasapaino: minulla todettiin Ataksia lapsena, eli tasapainohäiriö. Tasapaino näkyy, joten kuulin olevani kaatumatautinen. Yläasteella kiusaaminen muuttui vieläkin raaemmaksi. Olin usein yksin välitunnilla. Naapurin poika piti huolen, että kuulin, mitä hän minusta puhui. Kun seurustelin ensimmäisen poikakaverini kanssa, hän tuumasi nurkan takaa: ”Jo on jätkällä huono maku!”
Muistan erään käsityötunnin: Vanhempi tyttö toiselta luokalta laittoi kaulaani kaulaliinan aika tiukalle. Lopulta hän löi minua poskelle. Tästähän minun piti mennä terveyssisarelle. Hän läheti minut kotiin. Jostain syystä äitini sattui soittamaan kotiin ja vastasin puhelimeen, jolloin äiti otti yhteyttä tytön vanhempiin. Seuraavana päivänä jouduimme tietenkin rehtorin kansliaan. Jne, jne.
Olin kouluaikana aika hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Koulussa vahvin aineeni oli ainekirjoitus. Siinä rakensin oman mielikuvitusvaailmani, jonne pakenin. Kahden tunnin aineessa minulle jäi aina toinen tunti käyttämättä, ja aina oli silti pitkä. Toinen aine, missä olin hyvä, oli musiikki. Kotona kirjoittelin runoja jo lapsena ja se on jatkunut tähän päivään asti. Musiikki ja kirjoittaminen antoivat sen verran voimaa, että selvisin aikuiseksi asti, vaikka usein koskeen hyppääminen kävikin mielessä. Myöhemminen murrosikäisenä menimme silloisen tyttökaverini kanssa ensiten luokkakaverini (poika), kyytiin:”Ei uskoisi samaksi ihmiseksi!” Sanoin tyttökaverilleni murrosiässä, että isona muutan erakoksi ja otan viisi koiraa.
Koiria oli parhaimmillaan seitsemän. Murrosikäisenä en vain sitä omaa koiraa saanut, koska siskoni on allerginen, eikä silloin siedättämisestä puhuttu mitään. Hevostallilla vietin aikaani paljonkin. Eläimet hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet. Kiusaaminen vähentyi tai loppui aikuisena kokonaan. Silti, en välttämättä vieläkään, mummona, kerro näöstäni ensitapaamisella, vaikka se voisi montaa asiaa jopa helpottaa. Näistä on selvitty. Kaikesta huolimatta minulla on yksi lapsi ja jopa lapsenlapsi, joilla ei onneksi ole näössä mitään vikaa. Näistä kokemuksista voi olla apua jollekin muulle. Haluan auttaa koulukiusattuja. Rakennetaan yhdessä turvaverkkoa heille. Jos tahdot olla osana tätä verkkoa, ota minuun yhteyttä.
Ulla-Maija Mantere