Matka minuun.
“Kaikki loputon kauneus
kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet
kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima, jonka sä voit oppaaksesi valjastaa”
-Apulanta,Valot pimeyksien reunoilla-
Tuon laulun lempikohdat ovat vuosien varrella tuoneet niin lohtua,voimaa kuin ymmärrystäkin…
Erityisen herkkä pieni tyttö, nuoruuden hyväuskoisuutta, vääriä valintoja,henkistä väkivaltaa.
Kohta vuosikymmenien pituinen,välillä hyvinkin kivikkoinen tie on tulossa päätökseen. Nyt tarinani kirjoittamiselle tuntuu olevan oikea aika,vaikka elämä on asettunut ihanasti aloilleen jo aikoja sitten. Ehkä tämän myötä tuo elämänvaihe tulee todella päätökseen. Mukaani tuosta ajasta, jonka nyt ymmärrän ja koen ehkä jopa olleen tarpeellinen,
olen ottanut vain avaimet itseni arvostamiseen ja taidon sanoa myös Ei.
Vuosituhannen vaihde, nuori nainen uuden elämän kynnyksellä kokeilemassa siipiensä kantavuutta. Turvallinen, hyvä lapsuus jää taakse, aikuisen elämä poikaystävän kanssa omassa kodissa odottaa. Jännittää, haikeuttaa, pelottaa, mutta päällimmäisenä “miehän kyllä pärjään” -tunne ja luotto siihen, että elämä kantaa kyllä. Isän opit mielessä; ole nöyrä, ahkera, kiltti ja vahva. Ja niinhän olin, nöyrä ja kiltti ja etenkin vahva, viimeiseen asti.
Alkuun elämä hymyilee, uusi koulu, uusia ystäviä, uudet jutut ja piirit poikaystävän synnyinseudulla tuntuvat hienolta. Ihan omalta, itsenäiseltä elämältä.
Kunnes pikkuhiljaa poikaystävän iltoihin alkaa luikerrella alkoholi. Ensin yksi olut saunassa, sitten toinen raskaan työpäivän päätteeksi jne. Muutaman oluen jälkeen huomaan kuuntelevani pahoja puheita niin ystävistäni kuin sukulaisistanikin. Yhtäkkiä työpaikat alkavat vaihtua kummallisen usein, asuinpaikkakuntaa pitää vaihtaa milloin mistäkin syystä, rahan lainausta ja epämääräisiä selityksiä mihin sitä tarvitsee. Velkakierre alkaa nostaa päätään. Moni asia tuntuu olevan minun ja sukulaisteni syytä.
Ja minä… minä luulen että kumppanin huolet ja epämääräinen, ailahteleva elämä todella johtuvat minusta. Petetyksi tulemista, eroja, yhteenpaluita.
Upeitakin aikoja, ihania reissuja ja sitten aina syöksy riitoihin, syyttelyyn, pahaan oloon ja taas anteeksi pyytelyitä, lupauksia paremmasta..
Valmistuttuani ammattiin muutto kotipaikkakunnalleni takaisin alkoi tuntua hyvältä ratkaisulta. Muuton jälkeen tuntuu alkavan uusi elämänvaihe. Lapsuuteeni suurimmat haaveet alkavat toteutua; työ, ihan oma koti, rakkain harrastus ja samaan aikaan puolisoni vaikuttaa voivan aina vain huonommin. Minun ratkaisut, tekemiset ja sanomiset olevan aina vain huonompia. En voi ymmärtää mikä on huonosti, kun ei hän itsekään tunnu osaavan selittää. Lopun alku on, kun hänen läheisiään menehtyy lyhyen ajan sisällä. Siitä alkaa todellinen alamäki. Juominen lisääntyy huomattavasti. Narsistiset piirteet nostavat kunnolla päätään. Joudun yhtäkkiä riitoihin vanhempieni ja lähimpien ystävieni kanssa, vaikken oikein edes tiedä miksi. Mutta minä… minä vain uskon lujasti, että jos tarpeeksi jaksan rakastaa, uskoa, olla tukena, olla kiltti ja sanoa oikeita asioita, niin kyllähän hänen olonsa paranee..
Kaikki päättyy kuitenkin poikaystävän täydelliseen romahdukseen ja vankilatuomioon. Pahan olon musta varjo kietoo hänet kokonaan ja teot ovat kauheita. Teot eivät kohdistu minuun, enkä kokenut koskaan pelkoa turvallisuuteni vuoksi. Väkivalta minua kohtaan oli aina “vain” henkistä.
Tämän 7 vuoden ajanjakson jälkeen alkoi kuitenkin vasta ehkä raskain aika. Nämä tapahtumat sysäsivät liikkeelle suuret voimat. Ensin koin, etten tarvitse keskusteluapua ammattilaisen kanssa, vaikka kriisiapua tarjottiin kyllä.
“Minä pärjään kyllä, ei ole hätää, olenhan vahva”. Isän kehut ja ihmettelyt vahvuudestani pakottivat kiltin tytön olemaan juuri sitä. Romahdukseen ei ollut varaa, ettei vain kukaan huomaisi ja huolestuisi kuinka raskaana elämä todellisuudessa näyttäytyi. Piilotin sen hyvin taitavasti myös itseltäni.
Ajan kuluessa alkoi kuitenkin koko ajan enemmän tulla uni vaikeuksia, paljon juhlimista, ruoan ja syömisen pakonomaista kontrollointia. Lopulta olin niin väsynyt ja seinä edessäni oli niin valtava, että päätin soittaa ajan psykologille. Tästä alkoi todellinen oman itsen tutkiminen. Pidin syyllisenä kaikkeen elämänvaihetta narsistisen poikaystävän kanssa. Mutta terapiassa ymmärsin myös paljon lapsuuteni tapahtumien, vahvan isän, äidin toimintamallien vaikuttaneen minuun. Lapsuuteni oli kyllä hyvin onnellinen ja turvallinen, mutta herkän lapsen tuntosarvilla tunsin sukupolvienkin takaa kumpuavat painot ja etteivät kaikki vanhempien ratkaisut ja heidän keskinäinen suhde ole aina vaikuttaneet pieneen tyttöön kovin suotuisasti. Terapiajakso kesti vuoden.
Matka itseeni jatkui vahvana sen jälkeen. Löysin uudelleen luonnon voimaannuttavan vaikutuksen. Tuntikausien metsälenkit kävellen koiran kanssa tai hevosen selässä, seuralaisena omat ajatukset. Omien tunnelukkojen ymmärtäminen ja sen, että minulla on ihan omat arvot ja ajatukset, eivätkä ne ole, eikä niiden tarvitse olla samat kuin kenelläkään muulla. Näiden ymmärtäminen on vapauttanut valtavasti. Myös se, että
vahvuutta on osata myöntää tarvitsevansa apua. Aikaisemmin avun pyytäminen on aiheuttanut jopa niin vahvoja häpeän tuntemuksia, että vain tilanteen kestäminen on ollut ehdottomasti parempi vaihtoehto. Historia on toistanut itseään usean sukupolven ajan ja minulla on mahdollisuus tuo kierre katkaista.
Omien lasten syntymästä alkoi taas uusi tie henkisyyteen sisälläni. Pienestä asti olen kokenut vahvasti yhteyttä luontoon ja eläimiin ja uskonut olevani suojeltu myös minulle näkymättömiltä tahoilta. Nämä tuntuivat unohtuneen ja hukkuneen raskaiden taakkojen alle.
Henkisyyttä minussa opettelen tänäänkin tuntemaan paremmin ja edelleen tulee ns. ahaa-elämyksiä miksi toimin tai ajattelen tietyllä tavalla. Olen oppinut kyseenalaistamaan sen, onko toimintamalli tai ajatus minun oma vai jonkun muun.
Vasta nyt koen olevani itsenäinen ja oikeasti vahvistumassa. Vahvistumassa elämään elämääni juuri niinkuin sisimmässäni koen juuri minulle oikeaksi ja hyväksi.
Tänään elämä on hyvin onnellista. Kahden lapsen äitinä, pienen maatilan emäntänä, onnellisessa ja tasapainoisessa liitossa tunnen olevani vihdoin se joka oikeasti olen. Minun ei tarvitse olla mitään muuta kenenkään muun takia. Matka itseeni on vielä kesken, mutta enää se ei näytä vaivalloiselta ja pelottavalta matkalta.
Odotan innolla mitä elämä tuo, otan kiitollisuudella vastaan myös ne muistojen välähdykset jotka eivät aina ole mukavia. Koska tänään pystyn ne ymmärtämään, antamaan anteeksi ja jättää taakseni. Sisälläni on kasvamassa hyvää vauhtia täydellinen rauhan tunne.
Ja lopuksi yksi lempirunoistani:
“Tämän maiseman syliin synnyin metsän kämmenelle. Opin hengittämään sen tahtiin. Syvään. Kiirettä. Opin sen askeleet. Laulut. Sen osaksi juurruin. Opin näkemään metsän puilta, puut metsältä. Kuulemaan perhosen lennon, näkemään tuulen liitelyn niityn yllä. Nyt missä tahansa, mutta kotona tässä maisemassa.”
-Maaria Leinonen-
Rakkaudella:
-H